Anteeksi. Jos tätä nyt kukaan enää edes lukee, heh. Päivittelyt on jääneet, kun on ollut koulukiireitä ja draamaa ja yllättäviä käänteitä elämässä, eikä tapoihini kuulu ihan kaikille avautua ihan joka asiasta.
Tässä välissä on tullut lähinnä tehtyä koulujuttuja ja välillä möllötettyä telkan ääressä tai internetskun ääressä tai jossain. Ja ok, internetskun ääressä möllöttäessä ois ehkä voinut päivitellä tätä, mutta ei kauheesti oo kiinnostanut kerrata paskoja fiiliksiä. Joka tapauksessa nyt helpottaa jo vähän, vaikka draama jatkuu edelleen ja koulujuttujakin on vielä jäljellä.
Muutamaan viikkoon on siis sisältynyt kaikenlaista enemmän tai vähemmän kivaa. Ihmisluonnon koko kirjo on käyty läpi ja olen huomannut oppineeni paljon kaikenlaista, sekä koulujuttuihin että itseeni liittyen. Mikäs sen mukavampaa siis!
Arkisemmista tapahtumista mainittakoon Buddha Birthday Festival, joka oli iso kolmipäiväinen festari South Bankillä. Meidän piti pitää siitä esitelmä koulussa, joten kävin siellä kahteen otteeseen tutkailemassa. Bileisiin odotettiin ennakkoon 150 000 kävijää, joten väkeä riitti. Itse festari oli ihan kiva. Paljon torikojuja (kaikki tavarat yllättäen made in china), ja ruokakojuja. Maistelin mm. kiinalaisia suklaapannukakkuja ja vegetalian mongorian rambiä, jossa rampaanriha ori kolvattu tofurra jonka koostumus muistutti rähinnä vaahtomuovia). Pikkukuvat voi klikkailla suuremmiksi, jos haluaa.
Lisäksi kylvetin buddhalasta ja katsoin kun pienet savipojat ja -possut pissasivat. Meinasin ostaa muutaman savipojan (vitosella ois saanu kolme) ihmisille saunaleluiksi, mutta jäivät ostamatta. Ehkä joku toinen kerta, jos niitä jostain löytyy.
Lisäksi siellä olisi saanut nimensä kirjoitettuna kiinalaisin kirjaimin punaiselle paperille (kalligrafiaa ja pensseleitä yms.). Mun nimi tarkottaa kuulemma jotain gloriousta ja beautifulia ja jotain kolmatta yhtä kivaa, joten en valita, mutta jäi ostamatta. Ja joku täti leikkeli siellä kovasti vesimelonia ja porkkanaa. Ei ehkä kuulosta mitenkään erityisen hienolta, mutta oottakaapahan kun näätte kuvat! Lisäksi siellä oli perinteinen "nöyryytä lastasi pukemalla hänet kiinalaiseksi" -koju. Ja mitäs vielä. Rumpalointityöpajaa ja countrybändiä ja Sinin rakastamia mauttomia eteläamerikan intiaaneja panhuiluineen.
Viikko Buddha-bileitten jälkeen South Bankillä juhlistettiin 20 vuoden takaista maailmannäyttelyä, joka kaikkien paikalla olleitten mielestä oli erittäin jännittävää aikaa. Puoli vuotta silkkaa riemua päivästä toiseen. South Bankin kaupunginosa oli ennen Expoa slummia ja köyhälistön asuinaluetta. Koko mörskä pistettiin uuteen kuosiin Expoa varten, ja nykyään paikalla on siis kalliita asuntoja ja iso puistoalue. Vaikka jengi jouduttiinkin potkimaan pois kodeistaan sen takia, niin South Bank on silti tosi kiva paikka. Nyt sinne pykätään maailmanpyörää, toivottavasti se valmistuu ennen ku mun täytyy lähtä kotiin.
Maailmannäyttelybileitten kohokohta (ainakin muille) oli Suncorp Piazzalla (amfiteatterityyppinen "multi-purpose venue") tunnin välein esitettävät ohjelmakokonaisuus, josta itse näin nolon käsilläseisojataiteilijan ja vähemmän nolot, itsas aika ihanat voimistelijatytöt, ja myös aika ihanan kiinalaistyttöbändin (ei erhua! :() Istuskelin siellä vähän aikaa ja tunsin australialaista yhteenkuuluvuutta, tosin aika ulkopuolisena. Melkein tirahti tippakin linssiin kun kiinalaiset soitti Waltzing Matildaa. Ei kuitenkaan ihan.
Mulle näitten kestien kohokohta oli joen rannalla järjestetty leffanäytös, jossa käsittääkseni pyöri koko päivän kasarileffoja (kun expo oli vuonna 1988). Ite kattelin yhden kaikkien aikojen suosikeistani, Paluun tulevaisuuteen, ainakin osittain. On se vaan niin hieno leffa, ja Christopher Lloyd rules Emmett Brownina. Noita ulkonäytöksiä sais pitää Suomessakin kesällä, ei tarvi olla ees pimeää. Ihmiset istuskeli siellä perheineen ja tyttö-/poikakavereineen nurtsilla ja katteli leffaa. Edes juoksentelevat kakarat ei haitanneet.
Viime viikonloppuna olin postcrossing-miitissä, ja näköjään voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta silti crossing-miiteissä on suomalaisia (minunkin lisäkseni). Kun tämä kyseinen suomalainen oli saanut kuulla että olen tulossa, päätti hän leipoa karjalanpiirakoita ihan vaan minua varten. Niitä olen nyt sitten mussutellut muutaman päivän verran - munavoitkin oli tyttö sekoittanut valmiiksi. Viime aikoina on muutenkin hämmentänyt kuinka ystävällisiä ihmiset voivat olla. Olen törmännyt täällä huonoon palveluun muistaakseni kokonaista kaksi kertaa, ja jotenkin ventovieraatkin on ihan käsittämättömän hyväntahtoisen ja ystävällisen oloisia (tosin ainakin yhdellä tuntuu olevan taka-ajatuksia,). Tai sitten oon vaan superihana ihminen, tai muuten vaan pelottava. Tai sitten se on vain joku yleisaustralialainen luonteenpiirre. Ihmiset hymyilee ja toivottaa tervetulleeksi ja ovat avuliaita ja muutenkin vain niin mukavia. Englantilainen kaverini pähkäili ihan samaa taannoin, kun oli saanut spontaanisti apua joltain ventovieraalta. Kotona ei kuulemma olisi mitään mahdollisuutta törmätä moiseen hyväsydämisyyteen. Niin se kyynisyys murtuu pala palalta, jopa minusta.
Ja sain vihdoin ne turkinpippurit. Ei meinannut kuulua ja aloin miettimään että mikä maksaa. Mailasin SugarFixille (firma, josta pippurit tilasin). Sieltä sanottiin, että postisetä oli yrittänyt tuoda ne kotiovelle 6.5., mutta kukaan ei ollut ollut kotona, ja että postisedän olis pitäny jättää pakettikortti postiluukkuun. Eipä oo korttia näkyny. No mutta sainpahan haettua pippurit ennen kuin posti ehti lähettää ne takas noutamattomina. Hyvä niin. Eikä oo maistunu turkinpippuri ikinä näin hyvältä. Paikallisilta olen saanut aika ristiriitaisia arvioita. Jotkut tykkää, toisten suut palaa, kolmannet vertaa luumuihin (joo älä kysy).
Ja lopuksi. Maanantaina kävin Dillinger Escape Planin keikalla ja pää hajosi. Hyvällä tavalla. Kunnon räminä ja riehuminen (tai edes sen seuraaminen) voi olla varsin vapauttavaa. Teki oikein hyvää parin viikon krooniselle stressille ja vããããukselle. En suosittele allaolevaa videota heikkohermoisimmille räminäallergikoille.
Tässä välissä on tullut lähinnä tehtyä koulujuttuja ja välillä möllötettyä telkan ääressä tai internetskun ääressä tai jossain. Ja ok, internetskun ääressä möllöttäessä ois ehkä voinut päivitellä tätä, mutta ei kauheesti oo kiinnostanut kerrata paskoja fiiliksiä. Joka tapauksessa nyt helpottaa jo vähän, vaikka draama jatkuu edelleen ja koulujuttujakin on vielä jäljellä.
Muutamaan viikkoon on siis sisältynyt kaikenlaista enemmän tai vähemmän kivaa. Ihmisluonnon koko kirjo on käyty läpi ja olen huomannut oppineeni paljon kaikenlaista, sekä koulujuttuihin että itseeni liittyen. Mikäs sen mukavampaa siis!
Arkisemmista tapahtumista mainittakoon Buddha Birthday Festival, joka oli iso kolmipäiväinen festari South Bankillä. Meidän piti pitää siitä esitelmä koulussa, joten kävin siellä kahteen otteeseen tutkailemassa. Bileisiin odotettiin ennakkoon 150 000 kävijää, joten väkeä riitti. Itse festari oli ihan kiva. Paljon torikojuja (kaikki tavarat yllättäen made in china), ja ruokakojuja. Maistelin mm. kiinalaisia suklaapannukakkuja ja vegetalian mongorian rambiä, jossa rampaanriha ori kolvattu tofurra jonka koostumus muistutti rähinnä vaahtomuovia). Pikkukuvat voi klikkailla suuremmiksi, jos haluaa.
Lisäksi kylvetin buddhalasta ja katsoin kun pienet savipojat ja -possut pissasivat. Meinasin ostaa muutaman savipojan (vitosella ois saanu kolme) ihmisille saunaleluiksi, mutta jäivät ostamatta. Ehkä joku toinen kerta, jos niitä jostain löytyy.
Lisäksi siellä olisi saanut nimensä kirjoitettuna kiinalaisin kirjaimin punaiselle paperille (kalligrafiaa ja pensseleitä yms.). Mun nimi tarkottaa kuulemma jotain gloriousta ja beautifulia ja jotain kolmatta yhtä kivaa, joten en valita, mutta jäi ostamatta. Ja joku täti leikkeli siellä kovasti vesimelonia ja porkkanaa. Ei ehkä kuulosta mitenkään erityisen hienolta, mutta oottakaapahan kun näätte kuvat! Lisäksi siellä oli perinteinen "nöyryytä lastasi pukemalla hänet kiinalaiseksi" -koju. Ja mitäs vielä. Rumpalointityöpajaa ja countrybändiä ja Sinin rakastamia mauttomia eteläamerikan intiaaneja panhuiluineen.
Viikko Buddha-bileitten jälkeen South Bankillä juhlistettiin 20 vuoden takaista maailmannäyttelyä, joka kaikkien paikalla olleitten mielestä oli erittäin jännittävää aikaa. Puoli vuotta silkkaa riemua päivästä toiseen. South Bankin kaupunginosa oli ennen Expoa slummia ja köyhälistön asuinaluetta. Koko mörskä pistettiin uuteen kuosiin Expoa varten, ja nykyään paikalla on siis kalliita asuntoja ja iso puistoalue. Vaikka jengi jouduttiinkin potkimaan pois kodeistaan sen takia, niin South Bank on silti tosi kiva paikka. Nyt sinne pykätään maailmanpyörää, toivottavasti se valmistuu ennen ku mun täytyy lähtä kotiin.
Maailmannäyttelybileitten kohokohta (ainakin muille) oli Suncorp Piazzalla (amfiteatterityyppinen "multi-purpose venue") tunnin välein esitettävät ohjelmakokonaisuus, josta itse näin nolon käsilläseisojataiteilijan ja vähemmän nolot, itsas aika ihanat voimistelijatytöt, ja myös aika ihanan kiinalaistyttöbändin (ei erhua! :() Istuskelin siellä vähän aikaa ja tunsin australialaista yhteenkuuluvuutta, tosin aika ulkopuolisena. Melkein tirahti tippakin linssiin kun kiinalaiset soitti Waltzing Matildaa. Ei kuitenkaan ihan.
Mulle näitten kestien kohokohta oli joen rannalla järjestetty leffanäytös, jossa käsittääkseni pyöri koko päivän kasarileffoja (kun expo oli vuonna 1988). Ite kattelin yhden kaikkien aikojen suosikeistani, Paluun tulevaisuuteen, ainakin osittain. On se vaan niin hieno leffa, ja Christopher Lloyd rules Emmett Brownina. Noita ulkonäytöksiä sais pitää Suomessakin kesällä, ei tarvi olla ees pimeää. Ihmiset istuskeli siellä perheineen ja tyttö-/poikakavereineen nurtsilla ja katteli leffaa. Edes juoksentelevat kakarat ei haitanneet.
Viime viikonloppuna olin postcrossing-miitissä, ja näköjään voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta silti crossing-miiteissä on suomalaisia (minunkin lisäkseni). Kun tämä kyseinen suomalainen oli saanut kuulla että olen tulossa, päätti hän leipoa karjalanpiirakoita ihan vaan minua varten. Niitä olen nyt sitten mussutellut muutaman päivän verran - munavoitkin oli tyttö sekoittanut valmiiksi. Viime aikoina on muutenkin hämmentänyt kuinka ystävällisiä ihmiset voivat olla. Olen törmännyt täällä huonoon palveluun muistaakseni kokonaista kaksi kertaa, ja jotenkin ventovieraatkin on ihan käsittämättömän hyväntahtoisen ja ystävällisen oloisia (tosin ainakin yhdellä tuntuu olevan taka-ajatuksia,). Tai sitten oon vaan superihana ihminen, tai muuten vaan pelottava. Tai sitten se on vain joku yleisaustralialainen luonteenpiirre. Ihmiset hymyilee ja toivottaa tervetulleeksi ja ovat avuliaita ja muutenkin vain niin mukavia. Englantilainen kaverini pähkäili ihan samaa taannoin, kun oli saanut spontaanisti apua joltain ventovieraalta. Kotona ei kuulemma olisi mitään mahdollisuutta törmätä moiseen hyväsydämisyyteen. Niin se kyynisyys murtuu pala palalta, jopa minusta.
Ja sain vihdoin ne turkinpippurit. Ei meinannut kuulua ja aloin miettimään että mikä maksaa. Mailasin SugarFixille (firma, josta pippurit tilasin). Sieltä sanottiin, että postisetä oli yrittänyt tuoda ne kotiovelle 6.5., mutta kukaan ei ollut ollut kotona, ja että postisedän olis pitäny jättää pakettikortti postiluukkuun. Eipä oo korttia näkyny. No mutta sainpahan haettua pippurit ennen kuin posti ehti lähettää ne takas noutamattomina. Hyvä niin. Eikä oo maistunu turkinpippuri ikinä näin hyvältä. Paikallisilta olen saanut aika ristiriitaisia arvioita. Jotkut tykkää, toisten suut palaa, kolmannet vertaa luumuihin (joo älä kysy).
Ja lopuksi. Maanantaina kävin Dillinger Escape Planin keikalla ja pää hajosi. Hyvällä tavalla. Kunnon räminä ja riehuminen (tai edes sen seuraaminen) voi olla varsin vapauttavaa. Teki oikein hyvää parin viikon krooniselle stressille ja vããããukselle. En suosittele allaolevaa videota heikkohermoisimmille räminäallergikoille.
Kommentit