Pistetäänpä rapsaa kohta kolmen kuukauden takaiselta ekskulta Moreton Islandille. Silloisen kämppikseni Tanjan kanssa päätimme lähteä katsomaan maailman muistaakseni kolmanneksi suurinta hiekkasaarta (Fraser on se suurin). Saaresta 98% on kansallispuistoa, ja loput 2% lienee sitten Tangalooman lomakylää.
Matkaan lähdettiin kotoa West Endistä joskus kasin aikoihin, bussikyyti Pinkenban satamaan lähti Roma Streetin matkakeskuksesta muistaakseni 8:50. Pelkästä kyydityksestä satamaan ja takaisin joutui jo pulittamaan 28 rahaa, kun sinne ei ole julkista liikennettä ollenkaan. Taksikyyti olisi luultavasti ollut tuplat tuosta. Lauttakyyti saarelle lähti sitten muistaakseni joskus kympin pintaan. Merimatka kesti muistaakseni tunteroisen, ja matkalla näkyi isoja rahtilaivoja.
Perillä ensimmäisenä olivat vastassa australianpelikaanit, jotka olivat tulleet päivittäiselle lounaalleen. Hauskan näköisiä otuksia, joilla on wikin mukaan maailman suurin nokka.
Ennen metsäänlähtöä tarkistelimme vähän lomakylän mestoja, kun piti kysellä vähän mistä mettään pääsee, ja ostaa vähän evästä (elämäni kallein leipäpaketti ja tonnikalapurkki!). Eikai siinä sitten muuta ku mettään taas pensaskävelyä harrastamaan. Rantaa pitkin ensin kilometrin verran, että päästiin vaelluspolun alkuun. Maasto oli hyvin erilaista kuin sademetsissä ja Uuden-Seelannin vuoristossa. Meidän vaelluspolku vei ison aavikon reunalle, jossa istahdimme syömään eväät ennen kuin lähdimme takaisin metsään. Metsässä meitä seurasi lintu joka piti mitä kummallisinta ääntä. Harmi, ettei siitä saatu minkäänlaista näköhavaintoa tai kuvatodisteita. Vesi oli kirkasta ja keskellä talvea oli hervottoman kuuma. Ainoa mikä harmittaa, on se, ettemme ehtineet käymään katsomassa Tangalooman sotalaivahylkyjä, kun ei tajuttu kuinka lähellä lauttapysäkkiä ne oli. Mutta kuvat puhukoot puolestaan.
Matkaan lähdettiin kotoa West Endistä joskus kasin aikoihin, bussikyyti Pinkenban satamaan lähti Roma Streetin matkakeskuksesta muistaakseni 8:50. Pelkästä kyydityksestä satamaan ja takaisin joutui jo pulittamaan 28 rahaa, kun sinne ei ole julkista liikennettä ollenkaan. Taksikyyti olisi luultavasti ollut tuplat tuosta. Lauttakyyti saarelle lähti sitten muistaakseni joskus kympin pintaan. Merimatka kesti muistaakseni tunteroisen, ja matkalla näkyi isoja rahtilaivoja.
Perillä ensimmäisenä olivat vastassa australianpelikaanit, jotka olivat tulleet päivittäiselle lounaalleen. Hauskan näköisiä otuksia, joilla on wikin mukaan maailman suurin nokka.
Ennen metsäänlähtöä tarkistelimme vähän lomakylän mestoja, kun piti kysellä vähän mistä mettään pääsee, ja ostaa vähän evästä (elämäni kallein leipäpaketti ja tonnikalapurkki!). Eikai siinä sitten muuta ku mettään taas pensaskävelyä harrastamaan. Rantaa pitkin ensin kilometrin verran, että päästiin vaelluspolun alkuun. Maasto oli hyvin erilaista kuin sademetsissä ja Uuden-Seelannin vuoristossa. Meidän vaelluspolku vei ison aavikon reunalle, jossa istahdimme syömään eväät ennen kuin lähdimme takaisin metsään. Metsässä meitä seurasi lintu joka piti mitä kummallisinta ääntä. Harmi, ettei siitä saatu minkäänlaista näköhavaintoa tai kuvatodisteita. Vesi oli kirkasta ja keskellä talvea oli hervottoman kuuma. Ainoa mikä harmittaa, on se, ettemme ehtineet käymään katsomassa Tangalooman sotalaivahylkyjä, kun ei tajuttu kuinka lähellä lauttapysäkkiä ne oli. Mutta kuvat puhukoot puolestaan.
Kommentit